Olen nyt ollut vuorokauden tytön kanssa kahdestaan, ja nostan hattua kaikille maailman yksinhuoltajille. Mies tulee huomenna, luojan kiitos. Siis hermot meinaa mennä. En ole tottunut tämmöseen että kaikki pitää yksin tehdä. Vein tytönkin hoitoon ensimmäistä kertaa varmaan puoleen vuoteen. Ei kai pitäis olla mitään ongelmaa kun on vain yksi kiltti pieni tyttö, mutta en käsitä mikä tässä rassaa. Kai se on vain tottumiskysymys, mutta minä en usko että tottuisin. Omaa aikaa ei jää ollenkaan, nyt vasta kun sain tytön petiin. Piti heti tulla tännä valittamaan. Toivottavasti minusta ei tule yksinhuoltajaa.

Se näköjään helpottaa tosi paljon kun mies huolehtii aina tytön aamulla hoitoon ja yleensä myös vie roskat ja huolehtii tiskikoneen tyhjennyksen ja usein täytönkin. Minä siis inhoan tiskikoneen tyhjentämistä. Joskus mieluummin tiskaan käsin astiat kun alan tyhjentämään ja  täyttämään konetta. Mie yleensä hoidan meidän taloudessa tuon ruokapuolen ja tykkäänki ruuan laitosta. Mutta mies leikkii aika paljon tytön kanssa, hoitaa iltatoimet joka toinen ilta ym ym. Täytyy muistaa olla hänelle kiitollinen kaikesta mitä tekee kotona eikä pitää kaikkea niin itsestäänselvyytenä.

Tänään piti vielä akvaariokin siivota, kun kalat oli jo sen näkösiä että ne pian kuolevat jos eivät saa uutta vettä. Sillä välin tyttö leikki että kakkuvuoka on vene ja hiilasi sillä itseä ympäri lattiaa ja sai aikaan melkoiset jäljet lattiaan. Osa jäljistä lähti pois kun hinkkasin mutta osa jäi.

Pitää varmaan harkita tosi tarkkaan sitä toisen lapsen tekoakin tästäkin näkökulmasta. Mitä jos minulla olisikin kaksi lasta ja joutuisin yksinhuoltajaksi? En selviäisi siitä ilman hermoromahdusta. Minä olen heikko.