Yksi vuoden parhaista päivistä oli tänään. Äitienpäivä, se on jotenkin erityinen. Ei se johdu siitä että saa ylimääräistä huomiota osakseen tai ihania lahjoja ja kukkia, vaan siitä pelkästään siitä erityisestä etusijasta että on saanut tulla äidiksi ja olla äiti. Ei sitä normaalisti tule ajateltua mutta näin äitienpäivänä sen taas muistaa.

Mies oli jo aamulla lähtenyt töihin kun minä vasta heräsin. Kahvit oli kuiteski keitetty valmiiksi ja sain nauttia ihanassa hiljaisuudessa aamun ensimmäiset kahvit. Kakkukahvit sitten juotiin yhdessä kun mies palasi työhommista. Lahjaksi sain uuden puhelimen ja se kyllä tuli tarpeeseen kun vanha alkaa jo vetelemään viimeisiään. Tyttö oli hoidossa askarrellut oman ihanan lahjansa.

Hieman myöhemmin juotiin vielä toiset äitienpäiväkahvit kun minun kaksi veljeä ja oma äitini tulivat meille kahville. Sitten otettiin mummo mukaan ja lähdettiin kirkkoon. Siellä oli ekaluokkalaisten koulutielle siunaustilaisuus. Oli aika liikuttavaa katsella omaa pikkuista siellä alttarilla kun hän sai oman siunauksensa. En tiedä onko se joku yleinen käytäntö muuallakin, mutta oli hieno juttu.

Päivällä käytiin miehen kanssa kahdestaan pyöräilemässä kun tyttö meni kaverin luo leikkimään. Aika vähäksi on viime aikoina jäänyt kaikenlainen liikunnallinen harrastaminen, en tiedä miksi. Suunnittelin pyöräillessä myös luistelukauden avausta, mutta se jäi vielä suunnitteluasteelle.

Koirakuume on jo ihan valtava, enää kolme viikkoa aikaa Nellyn tuloon. Tänään alkoi tulla jo viime hetken paniikki kun keskustelimme miehen kanssa siitä mihin koira menee hoitoon jos tarvetta joskus tulee. Esim. jos päätämme joskus lähteä vielä vaikka ulkomaanmatkalle. Meillä ei vain ole tiedossa mitään paikkaa mihin sen vois viedä hoitoon, hieman pelottava ajatus ja hetken jo mielessäni ajattelin perua koko koiran hankinnan, mutta vain hetken. Ei sitä enää peruta, tyttökin odottaa pikkuista koirakaveria jo niin kuin kuuta nousevaa.

Koiran kaikki tarvikkeet on hommattu valmiiksi ja sen oma peti on jo valmiina odottamassa meidän makkarissa. Ens viikonloppuna lähdemme Ouluun katsomaan pentusia. Hieman jännittävää mutta ihanaa.

Töissä on taas ihan kauheaa. Minun motivaatio taitaa olla taas vaihteeksi ihan miinuksen puolella. Ei vois vähempää kiinnostaa herätä uuteen maanantaihin ja uuteen työvikkoon huomenna. Taitaa tulla tosi tarpeeseen mulle se syksyn viiden kuukauden paussi tuosta oravanpyörästä. Mietin vain että minkähänlaisella innostuksella sitä jaksaa sitten taas tauon jälkeen mennä töihin? Vai olisiko jo aika katsella toista työpaikkaa, kun kerran niin tuntuu takkuiselta? Minä olen aika kateellinen miehelleni, joka teki omat ratkaisunsa viime syksynä työn suhteen. Otti ja lähti, perusti oman firman ja nyt se saa tehdä työtä mistä tykkää ja ilman että kukaan on niskaan huohottamassa. Se suorastaan nauttii työstään. Empä ole kuullut sen kertaakaan valittavan.