Lääkäri soitti jokin aika sitten ja ihan ensimmäiseksi sanoi puhelimessa että älä säikähdä. No totta hitossa minä säikähdin siitä! Hän kertoi että leikatusta palasesta oli löytynyt syövän esiaste ja samaan hengenvetoon totesi että se on enemmän kuin sata jänistä että se on nyt poistettu. Lääkäri totesi että jos sitä nyt ei olisi leikattu, niin olisi mennyt kuukausia tai jopa vuosia että siitä olisi kehittynyt syöpä.

Koska etukäteen ei tiedetty mitään siitä patista niin kävi ilmi että tässä minun tapauksessa ympäröivää kudosta olisi pitänyt suositusten mukaan poistaa 2 millimetriä enemmän kuin minulta poistettiin. Joten riskit on vielä olemassa ja sain jo uuden ajan marraskuulle uuteen ultraäänitutkimukseen.

Oli aika sekavat tuntemukset sen puhelun jälkeen ja itkuhan siinä pääsi. Se oli kyllä itku siitä ilosta että pahin pelko ei totetutut mutta vähän myös surusta, siitä että pieni pelko jäi kytemään.

No, tuosta puhelusta on siis jo pari viikkoa mennyt ja olen jo oikeastaan unohtanut koko asian. Vain arpi rinnassa muistuttaa siitä aina silloin tällöin. Mutta en juurikaan ajattele asiaa enää. Mitäpä tuota suremaan ja murehtimaan, minähän olen terve.

Kesälomakin tuli jo vietettyä. Mulla oli vain kolme viikkoa lomaa kun yksi viikko piti jättää tytön syyslomaviikolle. Menipä tosi äkkiä se kolmeviikkoinen. Yhden viikon kävimme lämmittelemässä Kreetalla ja se oli kyllä ihana juttu. Täällä kun nuo kelit olivat aika ankeat vielä kesäkuulla. Se viikko olikin sitten ainoa kun olimme koko perhe yhdessä lomailemassa. Mies pitää lopun loman tässä kuussa ja ovat sitten tytön kans kahdestaan lomalla. Nyt tyttö on päiväkodissa muutaman viikon hoidossa. Ei se vielä halunnut jäädä yksin kotiin, enkä minäkään olisi halunnut sitä jättää.

Mutta kuinka äkkiä tämä kesä menee? Kohta ollaan jo heinäkuun puolessa välissä. Surullista. Mutta toisaalta syksykin on mukavaa aikaa.