Pitkän tauon ja harkinnan jälkeen päätin palata tänne ja jatkaa kirjoittamista. On vaan jotenkin aika vaikeaa aloittaa. Harkitsin myös uuden blogin aloittamista, mutta on kuitenkin kivempi jatkaa tätä vanhaa. Kysymys kuuluu että mitä minulle kuuluu? Vuosi 2011 oli kriisivuosi elämässäni, kun täytin kesällä 40. Kumpa olisin käynyt kirjoittamassa tänne kaikkea mitä pääsäni silloin liikkui. Muistan vain että oli semmoinen tunne että pitää yrittää piilottaa oma ikäni ja yrittää näyttää nuoremmalta ja kauniimmalta. Siksi kai kävin keväällä silmäleikkauksessa, jotta pääsisin eroon rilleistä. No pääsin joksikin aikaa eroon niistä, mutta silmät ei toipuneet leikkauksesta täysin ja käytän mukavuussyistä laseja. Silmät rasittuvat ja kuivuvat jos en käytä laseja ja näkö hämärtyy, mutta ilmankin pärjään ja se on ihan ok. Synttäripäivän lähestyessä aloitin uuden harrastuksen, juoksun. Se on asia josta olen vieläkin tosi onnellinen. Kriisi alkoi helpottaa heti kun täytin tuon maagisen pyöreän luvun ja sen jälkeen on ollut seesteisempää ja olen hyväksynyt itseni ja oman vanhentumisen.
Vuosi 2012: Alkuvuosi meni aika lailla sumussaä. Äiti oli joutunut sairaalan vuodeosastolle pysyvästi ja hänen kunto heikkeni päivä päivältä. Minä kävin päivittäin hänen luonaan ja viimeisen kuukauden ajan itkin melkein joka kerta kun tulin hänen luota kotiin. Näin hänen hiipuvan pikkuhiljaa pois tästä elämästä. Tunsin surua, vihaa, katkeruutta ja kaikea mahdollista siltä väliltä. Helmikuussa, samana päivänä kun lapseni täytti 10 , äiti nukkui pois. Se oli äärimmäisen pelottava kokemus minulle, koska istuin yksin hänen vierellään pitämässä häntä kädestä viimeiseen hengenvetoon saakka. Se muistikuva jää mieleeni loppuelämäkseni. Mutta, olen silti onnellinen että sain kokea sen. Suru muuttui pikkuhiljaa helpotukseksi ja aloin ajattelemaan että se oli äidin kannalta parasta, että pääsi pois. Siitä on aikaa kohta vuosi ja ikävä helpottaa.
Kesällä jatkoin juoksuharrastustani ja olin asettanut tavoitteen juosta puolimaratonin syksyllä. Siinä se kesä menikin, treenatessa ja tavoitteen saavutin. En voi sanoin kuvailla sitä tunnetta kun ylitin maaliviivan, oli ihan sellainen olo kun olisin voittanut jotain suurta, siis aivan huippufiilis. Ensi kesänä uusiksi, ihan ehdottomasti. Talvijuoksua en ole vielä kokeillut, enkä aio. Minulle se on kesälaji.
Viime vuosi oli myös opiskelun vuosi. Aloitin helmikuussa opiskelemaan kiinteistövälittäjän tutkintoa työni ohessa. Oli aika rankkaa, kun piti matkustaa 550km yhteen suuntaan yhden koulutuspäivän vuoksi. Onneksi koulutuspäiviä oli vain n. kerran kuussa, muutoin se oli kotona opiskelua ja tehtävien tekoa. Marraskuussa kävin suorittamassa tentin ja tuloksia siitä odottelen ihan jännittyneenä. Ensi viikolla pitäisi tulokset tulla. En vielä tiedä miten se vaikuttaa työhöni, jos tentti menee läpi, voi olla että ei mitenkään, mutta voi olla myös että kaikki muuttuu. Se jääköön nähtäväksi.
Minä olen taas kerran siinä pisteessä että painoa pitäisi pudottaa muutama kilo. Kiloja on salakavalasti tullut lisää ja niistä pitää päästä eroon. Mutta onneksi kyse on vain muutamasta ja olen ihan tyytyväinen kroppaani tällaisenakin, vaikka vatsa hieman pömpöttääkin. Enemmänkin haluaisin saada lihaksia kasvatettua kun painoa pudotettua. Viikon ohjelma on seuraava. maanantaina step-aerobic, torstaina lihaskuntojumppa, viikonloppuna hiihtoa ja kuntosalilla käynti. Tällä ohjelmalla kohti kesää ja timmimpää kroppaa. Kesäkuun alussa on tiedossa rantaloma ja siihen mennessä pömppövatsa pitäisi olla pois.
Rakas mieheni täyttää kesäkuussa 50 ja lähdemme koko perheen kanssa lämpimään viettämään juhlia. Hän ei halua tehdä asiasta mitään numeroa eikä halua pitää mitään yleisiä kemuja joten päädyttiin tuollaiseen ratkaisuun. Niin, ja viime vuonna mieheni sai jo kuudennen lapsenlapsen. hui!
Minun lapseni täyttää ensi kuussa 11 vuotta. Mihin tämä aika on mennyt? Miksi tyttöjen pitää alkaa kehittymään naiseksi jo tuon ikäisenä? Kropassa alkaa olla jo naisen muodot ja kuukautiset alkoivat juuri viikko sitten. Olin siitä ihan järkyttynyt. En ollut vielä aiemmin puhunut hänelle kuukautisista, koska en uskonut että ne voisi vielä alkaa. No, tulipahan sekin sitten kerralla hoidettua kun ne pääsi yllättämään. Voi pientä raukkaa, viisi päivää oli vatsa niin kipeä että piti syödä buranaa aamusta iltaan ja koulustakin piti olla yksi päivä pois.
Tästä on kai hyvä jatkaa eteenpäin tätä kirjoittamista. Olen iloinen että tein tämän.