Synttäripäivänä pysähdyin miettimään elämääni ja kaikkea sitä mitä tähän asti on elämässäni tapahtunut. Ajattelin kirjoittaa siitä tänne jonkinlaisen tarinan.

Lähtökohtani elämään ei ollut paras mahdollinen. Olin perheen viides lapsi ja pian syntymäni jälkeen isäni kuoli onnettomuudessa. Jotenkin traagista minusta on se että hänet haudattiin samana päivänä kun minut kastettiin. Isäni sentään kerkesi ennen kuolemaansa antaa minulle nimeni. Äitini ei koskaan ottanut uutta miestä, vaan yksin kävi osa-aikatyössä ja huolehti koko pesueesta. En vieläkään ymmärrä miten hän on selvinnyt kaikesta. Alle kouluikäisenä minulla oli leikkikavereina vain isoveljet ja heidän kaverit. Oman ikäisiä tyttöjä ei asunut lähellä.

Olin innokas koulainen ja aina hyvä koulussa. Muistan ala-asteajoilta sen kun itkin surkeana kun jouduin sairauden takia olemaan koulusta pois. Olin myös koulukiusaaja, hävettää myöntää mutta olin kuitenkin. Vieläkin omatuntoni kolkuttaa kun joskus näen niitä vanhoja luokkakavereita joita kiusasin. Olin vähän semmonen poikatyttö vielä ala-asteella. Harrastin yleisurheilua ja talvella hiihtämistä, jopa kilpailumielessäkin. Yläasteella murrosikä tuli ja vei mennessään ja hyvät harrastukset jäivät. Neljätoistavuotiaana olin jo kokenut tupakan, ensihumalan ja ensirakkauden. Olin aika villi ja äitini varmaan sai harmaita hiuksia minun vuokseni. Välimme oli aika huonot silloin. Koulussa olin kuitenkin edelleen hyvä ja huolehdin tunnollisesti aina läksyt. Päästötodistukseni keskiarvo oli kaikesta huolimatta 9.2.

Lukion kävin toisella paikkakunnalla, jossa asuin viikot asuntolassa. Se vasta mukavaa aikaa oli kun ei tarvinnut olla äitin valvovien silmien alla. Elettiin huoletonta elämää kavereiden kanssa ja käytiin kai välillä koulussakin. Tässä vaiheessa tuli myös lintsaaminen kuvioihin. Lukion tokalla tapasin seuraavan elämäni rakkauden. Näin jälkikäteen ajateltuna sitä ei olisi tarvinnut tapahtua. No kuitenkin kirjoitin kohtuullisen hyvin ja keskiarvo oli muistaakseni 8.6. Jos olisin jaksanut panostaa enemmän niin olisin varmaan pärjännyt tosi hyvin. Minua vain kiinnosti kaikki muut paitsi koulunkäynti. Silti aina muistin isoveljeni antaman elämänohjeen: Pitää olla riittävän röyhkeä pärjätäkseen elämässä ja elämässä pitää aina pyrkiä eteenpäin.

Se mies jonka tapasin lukioaikana oli elämässäni mukana seuraavat kahdeksan vuotta. Sinä aikana kävin kauppaopiston ja valmistuin merkonomiksi ja olin välillä töissä Norjassa ja sitten kävin vielä ulkomaankauppaan painottuvan jatkokoulutuksen ja vietin silloin puoli vuotta harjoittelussa Euroopan pääkaupungissa. Se oli parasta aikaa ja sain ihanimmat kokemukset siihenastisessa elämässäni.Vietin 25-vuotissynttärit Lontoossa ja matkustelin aika paljon muissakin Euroopan maissa. Olin yksin isossa maailmassa ja nautin elämästä. Se viimeistään avasi silmäni ja todistin itsellenikin että minä pärjään yksin.

Miehen kanssa elämään sisältyi paljon riitoja, surua, mustasukkaisuttaa, henkistä ja jopa fyysistä väkivaltaa, alkoholinkäyttöä, itsemurhauhkauksia ja kaikkea ikävää. Oli kai niitä hyviäkin aikoja mutta vähemmän. En vain päässyt hänestä aiemmin eroon vaikka tiesin että meillä ei tule olemaan yhteistä tulevaisuutta. Olimme vielä yhdessä, mutta sillä ei ollut minulle enää mitään merkitystä koska rakkauteni oli muuttunut inhoksi ja sääliksi häntä kohtaan. Silloin tapasin nykyisen mieheni ja hän vei suoranaisesti jalat altani. No se ensimmäinen kohtaaminen päättyi oikeastaan ennen kuin alkoikaan kun juuri silloin lähdin koulunpenkille toiselle paikkakunnalle ja kävin sen ulkomaanreissunkin. Emme pitäneet yhteyttä ollenkaan. Palasin sitten vuoden jälkeen takaisin kotipaikalleni ja sain työpaikan. Ex yritti vielä lämmitellä välejämme, mutta minä en halunnut. Hän pyöri kuitenkin kuvioissa vielä puolisen vuotta ja muutti sitten työn perässä pois ja se oli minulle suuri helpotus. Juuri niihin aikoihin tapasin uudestaan nykyisen mieheni ja se oli menoa taas. Hänkin seurusteli omalla tahollaan, mutta silläkään ei ollut väliä. Oli meillä aluksi hankalaa kun minulla oli vaikea hyväksyä että hänellä oli niin paljon elettyä elämää ja lapset ja kaikki. Lapset asuivat jo tuolloin toisella paikkakunnalla ja kävivät harvoin. Opin pikkuhiljaa tuntemaan heidät ja hyväksyin ne osaksi elämää.

Sain sitten uuden työpaikan, joka on nykyinen työpaikkani. Muistan kun haastattelussa kysyttiin että kenen kanssa olet porukoissa. Kotona sitten sanoin miehelleni että sellaista kysyttiin ja sanoin että en varmaan saa sitä työpaikka kun kerroin kenen kanssa olin. Siis se oli vain vitsi, mutta mies muistaa sen kyllä aina. Kai se oli aika pahasti sanottu. Ei oltu silloin vielä kauaa oltu yhdessä.

Elämä asettui uomiinsa ja hommattiin ensimmäinen yhteinen asunto. Kai mulle tuli jonkinlainen kolmenkympin kriisi kun niihin aikoihin minulle tuli kauhea vauvakuume. Mutta kun minä olen perinteitä kunnioittava ihminen niin minä halusin ensin mennä naimisiin. Mies ei varsinaisesti tainnut edes kosia vaan sovimme vain asiasta. Emme kumpikaan halunneet mitään isoja häitä, joten päädyttiin menemään salaa naimisiin. Kirkossa käytiin vihillä minun synttäripäivänä. Mukana oli vain minun äiti ja isoveli ja meidän kaksi ystävää ja miehen vanhin tytär.Illaksi olimme kutsuneet ystävät meille juhlimaan synttäreitä ja siellä vasta heille valkeni totuus juhlien todellisesta luonteesta. Oli ihanat juhlat. Samaan aikaan lopetin pillerien syönnin. Syksyllä lähdimme häämatkalle Kreikkaan. Sinne sain tekstiviesti pomoltani että minun työsuhde oli sitten viimein vakinaistettu. Olin onneni kukkuloilla. Ilouutista vähän lievensi se että olin juuri saanut myös tietää olevani raskaana. Sitä piti sitten piilotella viimeiseen asti kun en kehdannut töissä asiasta kertoa mitään.

Tyttö sitten syntyi seuraavana keväänä ja mullisti täysin koko elämän. En ollut tajunnut kuinka paljon elämä voi muuttua vauvan myötä. Oli aluksi vaikea sopetua siihen kuinka riippuvainen se pieni ihminen oli minusta. Enää ei voinut tulla ja mennä miten halusi vaan kaikki piti aikatauluttaa lapsen mukaan. Yövalvomiset oli vaikein asia. Mutta oma lapsi oli kuitenkin niin mahtava juttu että kaikki ne asiat jäi kuitenkin taka-alalle ja rakkaus lapseen kasvoi sitä mukaa kun sitä oppi tuntemaan. Myös samalla pelkäsin koko ajan että jotain sattuu ja menetän hänet. Kun hän nukkui ulkona vaunuissa, kävin aina vähintään 20 minuutin välein tarkistamasa että kaikki on ok. Sitten kun hän alkoi nukkua pitempiä yöunia, minä kuitenkin heräilin tarkistamaan hengittääkö hän.

Sitten iski miehelle pesänrakennusvimma ja haave omasta talosta kasvoi koko ajan. Se haave toteutui kun tyttö oli puolitoistavuotias.  Pääsimme muuttamaan uuteen kotiin juuri joulun alla ja se oli toiveiden täyttymys. Puoli vuotta meni kylläkin niin että en nähnyt miestäni kuin aamulla ennen töihin lähtöä ja silloin kun tytön kanssa kävimme raksalla katsomassa miten hommat edistyy. Mutta oli se sen arvoista.

Nyt on siis elämä mallillaan ja empä voisi paljon enempää toivoa. Kaikki on niin hyvin, ihana mies ja suloinen lapsi ja vakituinen työpaikka. Työkin olisi ihan ok, jos saisi vähän enemmän palkkaa tai sitten työtehtävät eivät olisi niin vaativia. Pomo lupasikin minulle nyt sen palkankorotuksen kun sain sen tentin läpi. Pieniä haaveita kuitenkin vielä tulevaisuuden suhteen on. Ensimmäinen haave olisi silmäleikkaus, jolla pääsisin eroon silmälaseista ja sen aioin totettaa vuoden päästä syksyllä. Toinen suurempi haave olisi se oma mökki jossain veden äärellä, mutta sillä ei vielä ole kiire, mutta joskus kuitenkin. Kolmas haave olisi vielä saada toinen lapsi. Se asia on vielä kuitenkin harkinnan alla ja ei ole välttämätön toteuttaa. Uskon että pystyn elämään onnellisen loppuelämän ja nauttia siitä että minä olen saanut yhden terveen lapsen. 

Olen onnellinen!