Että olin eilen illalla onnellinen kun päästiin takaisin kotiin ja vieläpä ehjinä! Auton mittariin tuli kilometrejä tuhatviisisataa ja ei se vielä mitään, mutta kaikki nuo kilometrit ajettiin joko lumi- räntä- tai vesisateessa. Ihan hirveää. Oli raskas viikonloppu, tosi raskas. Sekin vielä pahensi asiaa, että piti ikävöidä tyttöä joka ei siis ollut mukana matkalla. Hän oli viihtynyt oikein hyvin kummien ja ystävien luona, ja kaikki oli mennyt hyvin.

Hautajaiset olivat niin koskettavat mutta samalla niin kauniit. Jotenkin on tosi hyvä olo siitä että olimme mukana ja mieli on rauhallinen. Olen aina ajatellut että pahinta mitä ihmiselle voi sattua, on oman lapsen menettäminen. Se varmaan on totta, mutta nyt tiedän että siitä voi jopa selvitä ja elämä voi silti jatkua, ei samanlaisena kuin ennen mutta silti. Se tuli esiin papin kauniista sanoista ja lapsen isän pitämästä puheesta muistotilaisuudessa. Se menettämisen pelko on vaivannut aika ajoin minua siitä asti kun tyttö syntyi, tai oikeastaan jo ennen syntymää. Olen vieläkin tosi väsynyt tuosta reissusta ja taidan mennä pian tytön kanssa pian nukkumaan.

Tänään oli tarkoitus lähteä hiihtämään, mutta ystäväni soitti iltapäivällä ja kertoi nähneensä suden tullessaan hiihtämästä. Siihen loppui minun hinku ladulle! En tiedä uskallanko mennä sinne yksin enää ollenkaan. Kuulin myöhemmin että sudesta oli tehty muitakin havaintoja lähistöllä ja täytyi sitten uskoa että se oli susi eikä joku naapurin karannut koira. Pienenä minä pelkäsin kuollakseni susia, kuvittelin aina ulkona ollessani että ne vaanii minua jossain metsässä ja pian hyökkäävät minun kimppuun. Se pelko oli vahva vielä yläasteiässäkin, kun usein iltaisin kävelin yksin kyliltä kotiin. Nyt semmoinen sudenketale sitten hiippailee täällä meidän kotinurkilla! Mihin tämä maailma menee?! Miksi kaikkea pitää pelätä, eikä saa vain elää ja olla rauhassa? Miten nuo kaikki pelot sais poistettua mielestä?