Eilen oli virallisesti vuorotteluvapaani ensimmäinen päivä. En voi käsittää miten kuukauden kesälomakin tuntui kahdelta kuukaudelta. On kyllä aika huoleton olo eikä sunnuntai-iltaisin tunnu minkäänlaista ahdistusta.

Ainoa asia mikä tässä kotona olemisessa on huonoa on yksinäisyys ja sosiaalisten kontaktien puute. Minä, joka en ole mitenkään erityisen sosiaalinen luonne, kaipaan ihmisiä! En olisi uskonut sitäkään. Mies tekee aika pitkiä päiviä yrityksensä parissa ja monesti se on jo kerennyt aamulla lähteä ennen kun minä herään ja illalla se tulee vasta kuuden jälkeen. Ja vielä senkin jälkeen tuntuu että sillä pirisee koko ajan puhelin. Niin ja tyttö häippäsee koulun jälkeen mielummin kavereiden kanssa leikkimään, kun jäisi pitämään minulle seuraa! Hoh hoijaa... No onneksi on tuo pikku koiruli, jolle voi höpistä. Olen ottanut päiväohjelmaani aamulenkit koiran kanssa. Saatetaan tyttö kouluun ja lähetään samalla lenkille. Ihanan kiireetöntä.

Mutta aika ei ole käynyt pitkäksi. Tuntuu että kotona riittäisi hommaa aamusta iltaan. Nyt olen alkanut käymään läpi äidin tavaroita, jotka täyttää toisen meidän varastoista. Kauhea miettiminen että mitä raskii heittää pois ja mitä pitäis säästää. Mulla on varastossa pari laatikollista omia vanhoja kirjeitä niiltä ajoilta kun niitä vielä lähetettiin. En minä semmosia voi pois heittää. Luen niitä sitten joskus kun olen eläkkeellä. Ja valokuvat on pakko säästää kaikki, vaikka siellä onkin kuvia myös yhteisiltä ajoilta ex-poikaystävien kanssa.  Kirppispöytä on varattuna kahden viikon päästä ja siihen mennessä pitäisi olla käytynä kaikki omatkin kaapit ja varastot läpi. No siinähän se aika kuluu rattoisasti ja tuntuu että päivät menee entistäkin nopeammin. Juuri kun maanantai on mennyt niin sitten ollaankin jo perjantaissa. Kumpa työviikotkin menisivät yhtä nopeasti.

Välillä on kyllä käynyt mielessä että oliskohan sittenkin pitänyt vaan pysyä töissä. Tyttökin sanoi yhtenä päivänä että haluaisi mennä iltapäiväkerhoon koulun jälkeen. Tottakai se haluaa sinne kun osa kavereistakin menee. Ne kaverit on niin tärkeitä ja kotona odottava pullantuoksuinen äiti vähemmän tarkeä. Vaikka minä haluaisin olla se tärkein. Ei se vaan mene niin. Enkä minä aina tuoksu pullalta. Olen päättänyt pitää leivontapäivän perjantaisin ihan niin kuin oma äitinikin teki kun olin pikku koululainen. Se on jäänyt niin mukavaksi muistoksi mieleen että kun perjantaina tuli koulusta kotiin niin siellä tuoksui vasta leivottu pulla. 

Mutta ennen kaikkea minä nyt vaan nautin siitä että saan vain olla ja tehdä mitä huvittaa, tai olla tekemättä. On tämä oikea ratkaisu, ei siitä pääse mihinkään. Vaikka välillä on päiviä jolloin tympäsee kun on päivän tehnyt kotitöitä, jotka ei näköjään tekemällä edes lopu. Huomenna lähden äidin kanssa puolukkametsään.