Ei voi uskoa että ens viikolla on jo lokakuu. Mihin tämä aika taas on mennyt? apua. Aloitin tämän kuun alussa tekemään normaaleja työpäiviä 6,5-tuntisten päivien jälkeen. Ja minusta tuntuu että mulla ei ole enää yhään vapaa-aikaa eikä aika riitä tosiaan mihinkään. Töissäkin tuntuu että ei kerkeä tekemään enää mitään, vaikka siellä taas sitä aikaa on enemmän. Kai sitä jotenkin osasi organisoida työt paremmin kun aika oli niin rajallinen ja työt piti tehdä. Nyt tuntuu että kaikki on levällään. Mutta hirveä tsemppi meillä on päällä töissä ja semmonen tekemisen meininkin. Mutta kyllä sen perjantaisin huomaakin. Sitä on ihan poikki.

Syksy on jo täällä, kun puistakin on jo suurin osa lehdistä tippunut. Se on surullista, mutta toisaalta iloista koska joulu lähestyy. ja minä rakastan joulua, varsinkin sen odotusta. Tyttö on reipas kakkosluokkalainen ja on vielä koulun jälkeen iltapv-kerhossa. Mutta menee jo kotiin omin nokkineen ja on siellä yksin tunnin verran ennen kuin tulen kotiin. Ihanaa kun se on jo niin iso, mutta sekin toisaalta taas surullista. Se on kuitenkin aina minun pikkuiseni, ainokaiseni.

Viime viikolla aloitin jumpan pienen tauon jälkeen ja tunsin taas että lihakseni ovat olemassa siellä jossain. Ne kun oli taas seuraavana päiväni niin kipeet. Paino on pysynyt ihme kyllä kurissa ja alle kuudessakympissä se huitelee. Olen sen keväisen ihmedieettini jälkeen syönyt ja juonut ihan niin kuin ennenkin.

Elämä on asettunut siis normaaliin arkiseen rytmiinsä ja se on ihan mallillaan. Ainoa on tuo aikakysymys, miten sen saisi riittämään? Koira vaatiin oman ajan, ja muu perhe siinä sivussa ja lisäksi oma jumppaharrastus sekä äitini. Sosiaaliselle elämälle ei tunnu juurikaan löytyvän aikaa ja sekin tuntuu nykyään hoituvan fb:n kautta. Näkee mitä naapureille ja ystäville kuuluu... Kai se on tätä nykyaikaa.

Tytön kanssa käydään sunnuntaisin uimassa ja siellä minä aina muistan arpeni rinnassa, joka vieläkin loistaa aika selvästi. Pitää aina yrittää suihkussa peitellä sitä. Tälläisessa pienessä paikassa kun kaikki siellä kävijät on jotakin kautta tuttuja. Jotenkin sitä vain haluaa suojella itseään että ei joudu kaikenlaisten huhujen sun muiden puheiden kohteeksi. Muuten en kyllä sitä asiaa ajattele ollenkaan, minusta siihen ei ole mitään syytä.

Lääkäri soitti jokin aika sitten ja ihan ensimmäiseksi sanoi puhelimessa että älä säikähdä. No totta hitossa minä säikähdin siitä! Hän kertoi että leikatusta palasesta oli löytynyt syövän esiaste ja samaan hengenvetoon totesi että se on enemmän kuin sata jänistä että se on nyt poistettu. Lääkäri totesi että jos sitä nyt ei olisi leikattu, niin olisi mennyt kuukausia tai jopa vuosia että siitä olisi kehittynyt syöpä.

Koska etukäteen ei tiedetty mitään siitä patista niin kävi ilmi että tässä minun tapauksessa ympäröivää kudosta olisi pitänyt suositusten mukaan poistaa 2 millimetriä enemmän kuin minulta poistettiin. Joten riskit on vielä olemassa ja sain jo uuden ajan marraskuulle uuteen ultraäänitutkimukseen.

Oli aika sekavat tuntemukset sen puhelun jälkeen ja itkuhan siinä pääsi. Se oli kyllä itku siitä ilosta että pahin pelko ei totetutut mutta vähän myös surusta, siitä että pieni pelko jäi kytemään.

No, tuosta puhelusta on siis jo pari viikkoa mennyt ja olen jo oikeastaan unohtanut koko asian. Vain arpi rinnassa muistuttaa siitä aina silloin tällöin. Mutta en juurikaan ajattele asiaa enää. Mitäpä tuota suremaan ja murehtimaan, minähän olen terve.

Kesälomakin tuli jo vietettyä. Mulla oli vain kolme viikkoa lomaa kun yksi viikko piti jättää tytön syyslomaviikolle. Menipä tosi äkkiä se kolmeviikkoinen. Yhden viikon kävimme lämmittelemässä Kreetalla ja se oli kyllä ihana juttu. Täällä kun nuo kelit olivat aika ankeat vielä kesäkuulla. Se viikko olikin sitten ainoa kun olimme koko perhe yhdessä lomailemassa. Mies pitää lopun loman tässä kuussa ja ovat sitten tytön kans kahdestaan lomalla. Nyt tyttö on päiväkodissa muutaman viikon hoidossa. Ei se vielä halunnut jäädä yksin kotiin, enkä minäkään olisi halunnut sitä jättää.

Mutta kuinka äkkiä tämä kesä menee? Kohta ollaan jo heinäkuun puolessa välissä. Surullista. Mutta toisaalta syksykin on mukavaa aikaa.

Leikkaus on nyt ohi ja palasin eilen illalla kotiin. Kaikki meni hyvin, mutta.... Lopullinen tulos siitä mitä minusta leikattiin tulee postissa jälkikäteen ja syövän mahdollisuutta ei ole vielä täysin poissuljettu. Eli epätietoisuus sen suhteen jatkuukin vielä siihen asti. No taas sitten vain odotellaan.

Olisin saanut koko ens viikon sairaslomaa mutta sanoin lääkärille että en minä jouda sairastamaan ja hän kirjoittikin sitten vain kaks päivää saikkua. Olenko liian tunnollinen työntekijä? Mulla alkaa viikon päästä kesäloma ja kaikki työt olisi jääneet aivan levälleen jos olisin jo nyt jäänyt lomalle. Pakko saada työt siihen malliin että on kiva sitten jäädä lomalle. Siihen riittänee kolme työpäivää ens viikolla.

Lomavaatevarasto alkaa olla kasassa ja kroppa on nyt bikinikunnossa, kunhan tuo leikkausarpi nyt paranisi kunnolla. Onneksi sen saa peitettyä bikinien alle. Minun painosta on kadonnut kahdeksan kiloa tässä kevään aikana ja olen nyt pikkuhiljaa alkanut syödä normaalisti.

Sain tänään puhelun lääkäriltä ja se oli helpottava puhelu. Hän kertoi että ei minulla mitään rintasyöpää ole, mutta jotain sellaista ylimääräistä mikä pitää varmuuden vuoksi leikata pois. Sain ajan leikkaukseen tämän kuun lopulle ja se ei kyllä minua huolestuta yhtään. Olenhan jo kerran kokenut sen. Nyt tuntuu että elämä taas hymyilee :) Ihan semmonen olo kuin olisi saanut uuden mahdolllisuuden tarttua kiinni elämään ja nauttia siitä täysin siemauksin ja ajattelinkin tehdä niin. On niin kevyt olo.

Ja kaiken lisäksi minulla oli tänään palkkakeskustelu ja olimme esimieheni kanssa samaa mieltä siitä että minä ansaitsen palkankorotuksen. Ja taas elämä hymyilee :) Eipä vois olla paremmat fiilikset tämän päivän jälkeen.

Käytin lauantaina koiraa näyttelyssä ja meillä meni hienosti. Minua jännitti aluksi mennä sinne kehään koiran kanssa mutta kaikki sujui tosi hyvin. Koira sai hyvät arvostelut, laatuarvosanan erittäin hyvä ja oli omassa luokassaan kolmas, eli toinen perintöprinsessa. Olen niin ylpeä pikku koirulistani ja näyttelykärpänen kyllä puraisi.